Kaksplus.fi

tiistai 4. marraskuuta 2014

Millaista on olla raskaana?

Kirjathan kertovat oman totuutensa. Minä kerron teille nyt minun totuuteni ja kokemukseni siitä, mitä raskaus on tuonut tullessaan tähän asti. Itse olin ensimmäiset viikot sitä mieltä, ettei raskautta voi suositella kenellekään täysjärkiselle. Sittemmin mielipide on kuitenkin muuttunut. ;) Jokainen raskaushan on myös erilainen, onneksi.

Olen kaveripiirissä ensimmäisiä, joka saa lapsen. Monesti minulta on siis jo kyselty, että minkälaista se sitten on oikeasti raskaana?

Se on ihanaa, mutta myös aivan kamalaa.

Ensimmäisen kuukauden heräsin yöllä vähintään kolme kertaa joko syömään, huonoon oloon tai vessahätään. Kai se oli luonnon paskamainen tapa kertoa, että tätä se elämä nyt tulee olemaan: yöheräilyjä, väsymystä ja toisen tarpeiden täyttämistä. Enää en voi ajatella vain itseäni, vaan elämä on saanut uuden keskipisteen.

Ensimmäiset kolme kuukautta heräsin pahoinvoivana ja menin nukkumaan pahoinvoivana. Nousin sängystä joka aamu väärällä jalalla ja menin nukkumaan sillä samalla väärällä kintulla. Olin jatkuvasti vihainen ja väsynyt. Alkuraskauteen kuului jokapäiväinen oksennus, yleensä otin kuitenkin aina kerran kiellon päälle. Lisäksi koko ajan oli nälkä, mutta mitään ei tehnyt mieli. Kaikki ällötti.

Itkin mainoksille, erityisesti sille floran mainokselle. Itkin sille kun en löytänyt juuri sitä paitaa minkä halusin laittaa päälle. Itkin, koska en tiennyt mitä syödä. Itkin, koska oksetti. Itkin kun myöhästyin bussista. Eniten kuitenkin itkin, koska itketti. Ei sille tarvinnut olla mitään sen suurempaa (tai pienempää) syytäkään.

Minullahan on hyvät teoriatiedot raskaudesta. Koulussa nämä asiat on jo opeteltu. Missään kirjassa ei kuitenkaan kerrottu kuinka hirveä olo saattaisi olla. Puhuttiin alkuraskauden pahoinvoinnista. Se on yleistä, mutta kirjat saivat sen kuulostamaan ihan piece of cakelta. Joku harva epäonninen voisi joutua sairaalaan oksentelusta, mutta ei hätää edelleen ihan piece of cake. Kirjoissa ylistettiin raskauden hehkua ja ollaan ylpeästi naisellisia, niin mahdottoman täynnä upeita hormoneja! Minä koin olevani teini-ikään takaisin palannut murrosikäinen, joka ei osaa kontrolloida tunteenpurkauksiaan ja jolla on oksennustauti koko ajan. Raskaudenhan piti olla kaunis asia. Minua oli huijattu!

Mikään kirja ei valmistanut minua siihen, että vaatteista päälle menee enää vain neule tai trikoo, koska etuvarustus on kasvanut kuppiin ö. Puhuttiin turvotuksesta ja vatsan kasvusta, niistäkin turhan seesteiseen sävyyn. Mikään kirja ei myöskään kertonut, että lihoisin ensimmäisen kahden kuukauden aikana viisi kiloa (vaikka jatkuvasti oksentelin) sanottiin vain, että "tässä vaiheessa joillekin on voinut tulla kilo tai pari, joku on saattanut laihtuakin". Nauroin epätoivosta. Olin hormonihulluuden partaalla.

En osannut myöskään valmistautua siihen, kuinka täynnä olisin raskaana olemista. Tahdoin jo päästä sinne maaliin. En jaksanut enää olla raskaana, kun kaikki raskauteen liittyvä tuntui olevan vain jotain minua kiusaavaa. Kuvittelin aina ennen olevani sitten joskus rauhallinen ja seesteinen odottaja. Järkytyin, kun tajusin olevani päinvastaista.

Ennen kaikkea, mikään kirja tai kenenkään kertoma kokemus ei kuitenkaan valmistanut minua siihen kuinka onnellinen olisin. Todella huonovointinen, mutta silti niin pirun onnellinen. Niin rakastunut siihen pieneen ihmeeseen, joka minun sisälläni asuu. Kukaan ei voi sitä tunnetta kuvailla riittävästi, jos sitä ei ole kokenut. Niin hämmästynyt, pyörällä päästäni, ihastunut ja sanoinkuvaamattoman täydellisen onnellinen.

En osannut kuvitellakaan kuinka kovasti itkisin, kun näin 13 viikkoisen pienen pyörivän ultran näytöllä. En tiennyt, että mitään voi rakastaa niin paljon kun minä jo tätä rakastin. Ihana elämäni keskipiste! Ei missään kirjassa tätäkään kerrottu. Kerrottiin vain sikiön kehityksestä ja kuinka tuolta pieneltä mitattaisiin niskaturvotus. Ei myöskään puhuttu vauvasta, vaan alkiosta tai sikiöstä.

Nyt kun olen päässyt jo raskauden paremmalle puolelle sieltä ensimmäisestä kolmanneksesta voin sanoa nauttivani raskaudesta. Hormonit ovat selvästi tasoittuneet ja olen palannut murrosiästä omaan vartalooni. Vartaloon, joka ihanasti pyöristyy jatkuvasti mahan kohdalta. Oi kun massua on ihana silitellä. Nyt olen aidosti tyytyväinen tilanteeseen. Enää ei ole kiire saada vauvaa ulos. Olkoon vielä siellä. Minä voin vielä hetken nauttia pitkistä aamuista, myöhäisistä illoista ja kahdenkeskisestä ajasta herra isin kanssa. Tule muru sitten, kun olet valmis. Hyväntuulinen äiti odottaa sinua täällä!


8 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, paljon samoja ajatuksia kuin itsellänikin on raskauden mittaan ollut! Mulla oli myös pitkä seesteinen kausi (kuten sinulla ilmeisesti nyt) jossain viikoilla 13-25, mutta nyt loppua kohden alkaa jo puuduttaa. Haluaisi vaan saada jo sen pikkuisen nyytin syliin ja päästä tästä tukalasta mahasta eroon :) Tsemppiä odotukseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti :) voin vaan kuvitella kuinka sitä toivois vauvan tulevan jo kun on viimeisellä kilmanneksella! Kun se odotus tuntuu alkuunkin vaikealta :D

      Poista
  2. Joo, nauti nyt täysillä!! Loppurutistukseen, josta edellä oleva mainitsi, saat sitten omat tsempit sitten ;) jos tarvitsee. Mulla loppuraskaus oli oikein miellyttävää aikaa, kävin kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa laulamassa (ja seisomassa) kolmen tunnin mittaisen Bachin Matteus-passionkin! Ihanaa, oon niin onnellinen sun puolesta!

    VastaaPoista
  3. Voi että, tunnistan itseni kyllä niin monesta kohdasta! :D Ihana blogi, jään seurailemaan! :)

    http://mariannesdiaryy.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  4. Hahah! :D ihanaa että on kohtalotovereita!

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! ♥