Kaksplus.fi

torstai 22. kesäkuuta 2017

Naapurin täydellinen vaimo on myös välillä ämmä.

Viime aikoina pöydällä on ollut sulassa sovussa likaisten lautasten ja lukemattomien lehtien kanssa parisuhteet. Suupala kerrallaan ollaan jauhettu ystävien kanssa parisuhteista; sitä mitä ne ovat ja mitä jokainen ansaitsee. Vähän ku Sex and the City, mutta ennemmin Laundry and the Suburb.

En ole hirveästi avannut blogin puolella meidän parisuhteesta, koska jotain on hyvä pitää ihan itsellään tai kaksistaan. En nytkään meinaa paljastaa teille mitään maata mullistavaa tai klikkiotsikon veroista sontaa meidän järjettömän tavallisesta elämästä. 


Mä en oo erityisen hyvä tällasessa syvällisessä, mutta yritän kertoa sen mitä oon huomannut monen pohtivan, itseni mukaan lukien. Ehkä joku nappaa tästä ja huomaa, että aina kaikkien hymyjen takana joihin uskomme, ei olekaan sellaista pintasiloittelua miten se ulospäin näyttäytyy.

Kaikissa parisuhteissa on kiukkujen aiheet riippumatta siitä kuinka leveästi kuvissa hymyilee tai kuinka tiukasti kädet puristavat toisiaan illallisilla. Se sun naapurin täydellinen vaimoke on välillä täysi ämmä ja sen tyttökaverin konvehteja ja koruja ostava mies toisinaan yks perseenreikä. 

Arjen jonottelu ja ruuhka vie helposti mukanaan sen, mitä me olisimme yhdessä ajan kanssa tai loputtomina sunnuntaiaamuina. Lapsiperheissä ei ole loputtomia rauhallisia sunnuntaiaamuja ja taivaallisen hiljaisia brunsseja. Pienistä selvittämättä jääneistä myrskyistä kasvaa helposti suurempia tornadoja. Oon oppinut, että harvempi osaa lukea ajatuksia. No shit. Asioista kannattaa oikeasti puhua. 

Pari kuukautta takaperin lähdettiin koko perhe lähikahvilaan pullakahveille. Päivitin Instagramiin kivan kuvan söpöstä pullasta suloisine hashtägeineen. Söimme ne pullat tumma pilvi päällemme, koska jostain pienestä hiertymästä – en nyt enää muista mistä – tuli isompi. Koko kahvila hiljeni tuijottaviksi silmäpareiksi selissä, kun se hiertymä mureni kassajonossa kuin viikon vanha viineri. Kuinka jaksaakin vielä hävettää tuo riita, vaikka se onkin jo taputeltu. Se pullan kuva muistuttaa vielä.

Ei me olla täydellinen pariskunta. Ei kai mikään parisuhde ole virheetön? Kaikissa on hyviä hetkiä, sitten vähän huonompia ja taas ihan hitosti hyviä. Mä oon välillä nalkuttava akka, joka valittaa väärin pestystä pyykistä, sukista lattialla tai jostain ihan muusta. Ja mun mies, no se tietää milloin pitää ostaa suklaata.

Uskallatko myöntää joskus nalkuttavasi? Heh.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Älä pue lapselle merkkivaatteita päiväkotiin

Bongasin meidän päiväkodin seinältä pienen printin, joka kehoitti jättämään merkkivaatteet kotiin. Pienellä kysymysmerkillä pohdin tätä myöhemmin kotona. Eikö päiväkotiin kannata pukea merkkivaatteita? Oon kuullut paljon juttuja siitä, kuinka kalliimmat vaatteet lähtevät päiväkotien lokeroista kävelemään tai kuinka pyykkipusseista paljastuu surkuttelun arvoisia tahmaisia riepuja.


Yksi Leon eniten käyttämistä lausahduksista on "ei haittaa". Se ehkä kertoo myös mun suhtautumisen sotkuun tai vahinkoihin. Ei haittaa vaikka lenkkarit hyppäisivät mutalätäköissä. Ei haittaa vaikka mustikkaiset kädenjäljet löytyvät paidan rinnuksista tai jauhelihakastikkeet sylistä. Siinä vaiheessa kyllä vituttaa kun maidot ovat kolmatta kertaa lattialla tai hiukset on taputeltu hullunkiilto silmissä voilla. Kumman hyvin lapsi osaa naamaani lukea, koska yleensä tässä vaiheessa hän toteaa totaalisen viilipyttynä, että "äiti, ei mitään hätää". Niin, kiitti muistutuksesta.


Tahrat tai reiät vaatteissa eivät ole koskaan olleet mikään järjetön murheen aihe mulle. Valtaosa tahroista lähtee oikeilla aineilla pois ja jos ei lähde, niin voi voi. Pienet reiät osaan paikata. Leon vaatekaapista löytyy kyllä pari paitaa, jotka eivät eksy päälle silloin kun puhalletaan saippuakuplia tai maalataan vesiväreillä. Sotkua ei tehdä tahallisesti, mutta vahingot tai leikin mukana tulevat tahrat eivät haittaa. Käyttöönhän vaatteet on.

Ymmärrän päiväkodin ajatuksen tämän nounoun takana. Opettajat ja hoitajat vahtivat lapsia, eivät vaatteita. Leikkiessä sattuu ja tapahtuu. Puetaan lapset niin, ettei ikitahrat, reikä polvessa tai sormivärit aiheuta krokotiilinkyyneleitä pyykkipussia avatessa. Puetaan lapset säänmukaisesti ja mukavasti. Näitähän tietenkään merkkilappu niskassa ei sulje pois. 

En nyt viitsisi mitään täydellistä päiväkotivaatekerrastoa ostaa, vain sen takia että vaatekaapin sisältö on pitkälti "merkkiä". Meidän vaatteet saavat sotkeentua enkä romahda jos joku vaate joskus katoaa. 

Mitä te olette toimineet? Onko sattunut yllättäviä pyykkipusseja kohdalle?

tiistai 13. kesäkuuta 2017

En jaksanut olla äiti ihan täysillä

Uusi arki on vetänyt mukaansa ihan täydellä linkouksella. Vähän vettyneet aivot on pistetty töihin. Töitä on nyt reilun viikon verran takana. Ostoslistalla ovat olleet lounassalaatit, kurahousut, päiväkotireppu ja nimikointitarrat. Nimikointitarrojen sijaan tosin päädyin sutaisemaan puolihuolimattomasti pojan nimen pesulappuihin. Toimii ihan riittävän hyvin.

Yksi ystävä totesi viikko takaperin, kuinka ei oikein jaksa tottua ajatukseen, että superkotimutsi on aloittanut työt. Haluaisin nyt rikkoa mahdollisen illuusion; en mä mikään superkotimutsi ollut. Ihan standardimallinen äiti, joka yritti ja edelleen yrittää parhaansa, mutta hajoilee aina toisinaan yhtä helposti kuin sohvan nurkkaan piilotettu vanha paahtoleivän pala. Niin kuin kaikkien elämässä – joku päivä sitä jaksaa enemmän, toinen päivä vähän vähemmän.


Vaikka edelleen vähän haikailen kotiäidin aikatauluttomia päiviä, tiedän ettei mulla olisi enää kauaa riittänyt kärsivällisyys olla vain äiti, vaikka "vain" -sana nyt ei varsinaisesti sovi äitiyden kanssa yhteen lauseeseen. Mulla ei enää riittänyt kärsivällisyys hiekkakakkujen taputteluun joka jyvässä läsnäolevana. Lastenlaulut tulivat automaationa. Kirpputorit päiväuniaikaan on jo nähty. Kaikki kirjat on luettu tsiljoona kertaa ja sormiväreistä loppui jo toinen viiden paketti. Ymmärrättekö mitä haen takaa?

Huvittavaa, koska nämä tietyt vaiheet tuntuvat toistuvan kaikilla äideillä. Joskus vaan tulee päivä, kun työelämän ovet tuntuvat vapauden porteilta. Niiden ovien takana nimikyltissä lukeekin mun oma nimi, eikä äiti.


Vaikka jokainen päivä lapsen kanssa on uusi ja erilainen ja kehitys vilisee silmissä, on jokainen päivä silti vähän toistaan muistuttava. Arki oli täydellistä sellaisenaan rutiinien ja unohdettujen kasvisten välissä, mutta aloin kaivata muutoksia – jotain muutoksia siihen ainaiseen haukotteluun ja itsensä unohteluun. Mun seesteisestä pullaäidin olemuksesta oli nyt keväällä jäljellä enää puolet. Mieskin totesi, että mun kynnys hermostua tai ahdistua oli ihan selvästi madaltunut. En jaksanut enää olla äiti ihan täysillä vaan kävin välillä vähän puoliteholla. 

Vielä puoli vuotta sitten mun yksi ahdistuksen aihe oli se, että joku toinen vielä niistäisi mun lapsen nenän tai lohduttaisi kompastumisen jälkeen. Se puolitoistavuotias olikin monessa erilainen kuin tämä nykyinen kaksivuotias. Kaksivuotias on ihastunut päiväkotinsa hoitajaan ja mun sydäntä lämmittää, että samainen hoitaja on juuri se, joka välillä niistää tuon muksun nenää ja lohduttaa kompastunutta. On ihanaa, että päiväkodissa menee niin hyvin. On ihanaa, kuinka työt antavat energiaa. Jaksan lukea niitä samoja kirjoja taas tsiljoonatta kertaa.